Pieni tyttö vailla auttajaa osa 5

Pieni tyttö vailla auttajaa on kertomus, joka ilmestyy Adapterin blogissa aika ajoin. Kaikki tarinan osat löydät löydät tämän linkin alta.

Istahdin keittiön pöytään, omassa harjoittelu kämpässäni mihin muutin vähän aikaa sitten. Join kahvia ja juttelin samalla facebookissa mieheni kanssa. Meillä tuli täyteen juuri eilen puoli vuotta. Olen niin onnellinen, enkä aio päästää häntä irti. Pitäisi vain miettiä mihin lähteä opiskelemaan, en kuitenkaan haluaisi lähteä kauas, koska rakastan miestäni ja haluan seurustella hänen kanssa. Olisi aika vaikeata, koska illalla olisin takaisin perillä kotona, ehtisin olemaan muutaman tunnin mieheni kanssa ja taas nukkumaan koska aamulla aikainen herätys. Ouluun kestää kuitenkin se pari tuntia bussilla. Esimerkiksi.

Kunnes olin juonut kahvin, päätin lähteä ulos tupakille, kävelin tien laitaan ja sytytin tupakan. Pitäisikö lähteä tänään mieheni luo kylään. Olisi ihan kiva. Ei täälläkään jaksa koko aikaa olla. Heitin tupakan maahan, ja kävelin takaisin kämpille. Istahdin sohvalle katsomaan televisiota.

Jotain tylsää matlockkia.. Ei jaksa. Olen ehkä vähän tylsistynyt täällä uudessa kämpässä, mutta nyt sain vihdoin sen oman rauhan, ja saan liikkua itsenäisesti. Päätin lähteä bussi pysäkille. Kun bussi tuli, istahdin kyytiin ja kuuntelin musiikkia matkan ajan. Kunnes oltiin Kemissä, lähdin kävelemään lidlin kohdalta kohti mieheni asuntoa.

Koputin mieheni ovelle. Mies avasi.

-          No hei kulta, mitäs sä täällä? hän kysyi.

-          Päätin tulla käymään ku oli tylsää, sanoin.

Astuin sisälle ja suutelin miestäni. Olin tosi onnellinen. Otin takin pois ja istahdin hänen viereen sohvalle katsomaan televisiota.

-          Mä olen tosi onnellinen ku oon sun kanssa. Mä oon muuttunu paljon aikuisemmaksi nytten. Ei oo enää kauaa niin kukaan ei estä enää meitä missään, voin tulla yöksi tänne jne.. Rakastan sua, sanoin.

-          Voi kulta, kyllä mäki olen onnellinen.

 Halasimme toisiamme, se hali tuntui lämpimältä. Ei enää valehtelijoita, ei draama parisuhteita, nyt vain me kaksi onnellinen pari.

Tuli aika kun piti lähteä takaisin, mieheni heitti minut linja-auto asemalle autolla. Suutelimme, ja hän lähti takaisin kotiin.

Istuin bussissa korvakuulokkeet korvilla ja mietin elämän salaisuuksia. Kunnes piti jäädä pysäkillä takaisin nklle, omaan kämppään. Kello oli jo 9 illalla niin piti lähteä nukkumaan, koska aamulla aikainen herätys.

Enää alle 5 kuukautta niin asuisin omassa kämpässä, ei paha. Mä kyllä kestäisin tämän.

Lukijoille: Tämä on viimeinen osa. Jos haluatte lisää, voitte pyytää, kommentteja saa varmastin tuohon alas :)

Pieni tyttö vailla auttajaa osa 4

Pieni tyttö vailla auttajaa on kertomus, joka ilmestyy Adapterin blogissa aika ajoin. Kaikki tarinan osat löydät löydät tämän linkin alta.

Joululoma on ohi, täytyy lähteä takaisin nuorisokodille. Niin perseestä kuin se onkin toisaalta. 

Istun sohvalla, katson telkkaria, kun ohjaajat ja muut nuoret tekevät jotain yhdessä. Mua ei vain yksin kertaisesti kiinnosta mennä niihin juttuihin mukaan. Kai mä sitten olen masentunut tai jotain. Tai tykkään vain omasta rauhasta, ja sen onneksi saan ihan juuri ensi viikolla. Muutan siihen itsenäisempään paikkaan viikon päästä. 

- Laura, mikset sinä tule koskaan puhumaan ja tekemään ruokia meidän kanssa? Olet aina yksin, joku nuori kysyi minulta.

- Ei minua vain kiinnosta, tykkään enemmän omasta rauhasta, sanoin.

- Okei, mutta olet tervetullut aina.

Niinpä niin, mutta ei mua kiinnosta, en vain jaksa sitä jankuttaa. Ei se ole sitä etten tykkäisi muista nuorista täällä. Nyt olen miettinyt joululomalla itsekseni että hakisin johonkin kouluun, kohtahan alkaakin yhteishaku. Olisiko se sitten musiikkipuoli? Ravintolapuoli? mikä se olisi. En tiedä, ja mulla tulee kiire. Koulun kanssa teen tällä hetkellä projektia, teen sarjakuvaa, ja se on ihan mielenkiintoinen. Mutta musiikki on se juttu. Opettaja ehdotti että ne hommaisivat minulle koululle musiikkiopettajan, joka opettaa minulle musiikin teoriaa ja laulua. Se olisi hyvä.

Mä odotan vain sitä että pääsen lomille, viikonloppulomille. Ei tarvitsisi olla nuorisokodissa koko aikaa. Ja kun mä muutan itsenäisempään paikkaan ensi viikolla, saan luvan olla viikollakin kavereilla, joka on hyvä juttu. Ja niin se aika vain menee eteenpäin, ja kohta mä olen jo 18 vuotias. Äkkiä se aika menee.

Täytyy vain yrittää ajatella positiivisesti kaikesta, niin ei ole surullinen. Jaa lähtis nyt ulos, ko tekee mieli tupakkaa ja muutenkin ärsyttää olla sisällä.

Kävin pukemassa vihreän takin ylle, valkoisen huivin ja mustat kengät. Lähdin kävelemään talon luota kauemmas ettei kukaan näkisi. Sytytin tupakan kauempana bussipysäkillä. 

Ei tupakka ole mitenkään terveellistä, toivottavasti ne 10-vuotiaat tajuavat sen jotka aloittavat jo silloin. Mutta eihän ne tajua, ne ensin kokeilee, sitten ne ovatkin koukussa ja polttavat vielä monen vuoden päästäkin. Nuoret aloittavat hirveän aikaisin. Jos olisin tajunnut ettei kannata koskea tupakkaan, koska se ei jää viimeiseksi kerraksi, olisin ollut polttamatta sitä yhtäkään. Mutta tässä sitä ollaan, 4 vuotta poltettu.

Kunnes sain tupakan poltettua, tallasin sen maahan ja katsoin hetken ympärilleni. 

Mä olen pohjoisessa, mihin kuulun, mutta kaikki ei oo enää niinkuin ennen. Olen laitoksessa pohjoisessa, ennen en ollut. Olin kotona onnellisesti missä äiti ja isä olivat yhdessä ja sisaruksetkin. Mä en edes polttanu sillon. Kävin tunnollisesti koulua, niinkuin kyllä nytkin, mutta kun tajusin sen vasta vähän aikaa sitten. En näe edes isää enää, ennen mä näin sitä joka aamu ja ilta koska asuin sen luona. Niin ne ajat muuttuu, eikä sille voi 

mitään.

Toivon silti että jonain päivänä näen isän. Ja mä kyllä näen sen, mutta pitääkö mun odottaa oikeasti siihen asti että täytän 18? En voi vain ymmärtää.

Ja mä en lähde hatkaan täältä, mä en vaan oo sellainen. En ymmärrä nuoria jotka lähtevät hatkaan. Mitä ideaa? Lähteä vaikka keskellä yötä ikkunasta ilman kenkiä talvella? Sinnehän paleltuu ja ennen pitkää kuitenkin jää kiinni ja joutuu takaisin nuorisokodille. Ja ne seuraukset on todellaki paljon pahemmat. Mä en sitä tee, en ikinä. Mä olen sen päättänyt.

Kohta mä muutan, ja olen sen verran onnellisempi, että mikään ei voi sitä estää. Mä en kuse mun asioita enää. 

Pieni tyttö vailla auttajaa osa 3

Pieni tyttö vailla auttajaa on kertomus, joka ilmestyy Adapterin blogissa aika ajoin. Kaikki tarinan osat löydät löydät tämän linkin alta.

Täällä mä istun vielä nuorisokodissa, mutta menen joululomille viikonloppuna. Saan 9 päivää viettää perheeni kanssa, tulikin ostettua jo joululahjatkin perheelle. Ehkä tämä 9 päivää auttaa minua ajattelemaan asioita eri tavalla, kun saan vähän lomaa. Yritän miettiä asioita niin, että viikonloppuun ei ole kauan, kohta on joululoma, ja sen jälkeen onkin jo tammikuu. Sain asiat järjestykseen, ja näillä näkymin pääsen muuttamaan itsenäiseen paikkaan viimeistään tammikuun puolessa välissä.

Joululoma on minulle iloinen loma, koska voin viettää aikaa perheeni kanssa, tosin en varmaankaan näe isää. En ymmärrä sossuja kun saan nähdä isääni vain jonkun seurassa. Isä on mulle ehkä kaikkein tärkein perheestä, vaikka hän juokin. En oikein muista mitä pienenä tein isän kanssa, mutta muistan että isä vei minut aina päiväkotiin ja odotin aina innoissaan että iskä hakee minut kotiin päiväkodista. Iän myötä olemme isän kanssa lähentyneet entistä enemmän. Silloin kun asuin Helsingissä, pyrin soittamaan isälle lähes joka päivä. Mutta sossut esti sen. En enää saanut soittaa hänelle kuin halusin. Tätä kohtaa en ymmärrä lastensuojelulaissa.

Kun muutin takaisin lappiin, soittelin enemmän ja kävin enemmän isän luona. Kunnes sossut sai tietää että olin yöpynyt isän luona ilman aikuisia, he pistivät siihen lopun. En minä tiennyt etten olisi saanut yöpyä isällä. Mutta ei minulta tuomosta voi kieltää. Olen tottunut siihen, että isä juo. Mutta ei se herranen aika silloin juo ku mä siellä olen.

Minusta tuntuu välillä että olen masentunut taas kerran samantapaisesti kuin silloin Helsingissä. Ajattelin että pääsin pois laitoksesta kokonaan, mutta jouduin sinne takaisin, tosin eri paikkaan. Täällä missä minä nyt olen.  Päivä päivältä minä yritän jaksaa tätä, vaikka se onkin vaikeata.

Sen takia ajattelen, että aina kun menee viikko tai kuukausi, olen lähempänä pois pääsyä. Kunnes saavutan sen määräpaikan, voin haistattaa paskat lastensuojelulle. En anna ikinä lapsiani sossujen huostaan. Olisihan se toki hyväksi jos on jotain asioita mitä ei voi selvittää muuten. Mutta mietin kyllä tarkkaan, annanko lapsiani sossujen huostaan.

Voin kyllä sanoa lastensuojelulle myös kiitokset, mutta vain joillekki ihmisille laitoksessa. Laitos opetti minua hyville tavoille, mutta se teki myös hulluksi.

Ajattelin alkaa pistää asioita kohta järjestykseen, ettei tämä nuorisokoti laita asioitani ihan maahan asti. Alan tekemään enemmän biisejä, riimittelen niitä. Ajattelin myös hakea johonkin kouluun. En tiedä sitten, että onko se lukio, vai joku ammattikoulu. Esimerkiksi joku sellainen joka auttaa lapsia/nuoria, vai sitten musiikkipuoli tai ravintolapuoli kokiksi suuntautuminen. En tiedä, mutta aion miettiä tätä joululomalla, tai myöhemmin. En usko että välttämättä jaksan joululomalla miettiä kouluasioita tai mitään nuorisokodin asioita. Paras ottaa etäisyys, tai ainakin yrittää, kaikkeen tuollaiseen stressaavaan.

Aion ottaa joululoman rennosti syömällä vitusti suklaata, torttuja ja pipareita. Ja kaikkea hyvää jouluruokaa. Vietän aikaa perheeni kanssa, sekä mieheni kanssa. Kaiken lisäksi meillä tulee mieheni kanssa kohta täyteen yhdessä oloa 5 kuukautta.

Saanko minä elämäni järjestykseen? Miltä se tuntuu muuttaa kohta itsenäisempään paikkaan missä ei ole ohjaajia? Pärjäänkö minä siellä? Mitä teemme joululomalla?

Minun terveiset lukijoille: Kiitos että olette jaksanut lukea tätä kertomusta. Kuten olette varmaan huomanneet kertomus kertoo tositarinaa nuoresta tytöstä joka täyttää puolen vuoden päästä 18. Hän asuu nuorisokodissa, ja yrittää kestää sen kaiken loppuun asti. Ja hän on kokenut 4 vuotta laitosta, ja pääsee muuttamaan näillä näkymin tammikuussa itsenäisempään paikkaan, mikä tarkoittaa sellaista että siellä ei ole ohjaajia, vähän niin kuin oma kämppä, mutta kuitenkin nuorisokoti on vieressä sitä paikkaa mistä saa apua jne. 

Mutta niin, nyt tulee pieni tauko tässä kertomuksessa joulun vuoksi. Seuraavassa osassa kerron enemmän siitä osaston elämästä :) Jatkan taas tammikuussa :)

Pieni tyttö vailla auttajaa osa 2

Pieni tyttö vailla auttajaa on kertomus, joka ilmestyy Adapterin blogissa aika ajoin. Kaikki tarinan osat löydät löydät tämän linkin alta.

Pikkuhiljaa totuin tähän elämään. Ympärilläni on taas kerran nuorisotyöntekijöitä, jotka vahtivat jokasta tekemistäni. Millaisia kavereita minulla on, kenen seurassa liikun, mitä teen ja mitä omistan.

Toisaalta se on ihan hyvä, jonkun asian kannalta. Ei tule ainakaan hölmöiltyä. Mutta jossain kohti se alkaa ottaa päähän, että tunkeudutaan elämään.

Muistan ne lapsuudenpäivät, kun vietettiin joulua kotona. Meitä oli isä, äiti, sisarukset ja muutama sukulainen kotona jouluaattona. Minä olin silloin vielä alle 10-vuotias pieni tyttö. Olin todella onnellinen, että sain viettää joulua perheen kanssa ja kotona. Ei tullu mieleenkään, että asuisin isona nuorisokodissa. No 13-vuotiaana, aloitin tupakan polton ja viinan juomisen, ja minusta tuli känkkäränkkä koska murrosikä alkoi. En käynyt enää koulua kunnolla, join vain. Siitähän se sitten lähti. 14-vuotiaana jouduin ensimmäisen kerran perhekotiin, ja sen jälkeen kun muutimme Helsinkiin äidin kanssa, muutin toiseen laitokseen, koska äiti ei pystynyt enää hoitamaan minua. Asuin siellä 2 kuukautta ja olin juuri täyttänyt 15 vuotta. Muutin kesällä pitempi aikaiseen laitokseen jossa olin lähemmäksi 4 vuotta. Se aika tuntu tosi lyhyeltä, mutta ei se aluksi kivaa ollut. Kapinoin vastaan, ja join, mutta tajusin myöhemmin että se oli tosi rento laitos. Ulkona sai olla ainakin klo 22 asti ja sovitusti myöhempään. Siellä tuli ruoka pöytään, ei tarvinut melkeen itse tehdä mitään. 2013 pääsin pois sieltä, koska sain lapista koulupaikan. Jota kävin pari kuukautta, josta olin yhteensä 6 päivää koulussa. Ennen pitkää tajusin, että lintsaan taas koulusta, ja minulle oltiin sanottu että jos näin käy, joudun takaisin nuorisokotiin. Sossu antoi varotuksia, ja sitten tuli myös öitä pois asuntolasta, jouduin silloin lappiin nuorisokotiin, joka oli paljon pahempi paikka ku Helsingissä. Taino ei pahempi, vaan rajoitteisempi. Ne meinaa nyt uhata multa joululomatkin pois, ja juuri sen takia kaipaan yhtäkkiä niitä lapsuudenpäiviä, jolloin vietettiin joulua yhessä perheen kanssa kotona. Kuka voi olla niin kylmä, että ei anna lapsen viettää joulua perheen kanssa? Jos perheessä, ei edes ole mitään väkivaltaa tai sen vastaista.

Olen ajan myötä tottunut tähän elämään, okei, tää on rajoitteinen paikka, ja siihen täytyy tottua. Pääsen vähän vapaammalle jalalle kuukauden päästä. Ja toukokuussa saan jo itse päättää asioitani koska täytän 18-vuotta.

Jaa uusi vuosi täytyy istua nuorisokodissa.. Ehkä se on ihan hyväki, ei tule juotua. Sais riittää nyt juomiset siihen asti kun täytän 18-vuotta. Onhan mulla aikaa elämässä tehdä vaikka ja mitä. En mä tähän paikkaan kuitenkaan kuole. Taistelen loppuun asti ja mä kyllä jaksan.

Enää en vain voi nukkua öitä mieheni vieressä, se minua masentaa. Enkä voi nähdä kavereita niin usein, tai edes perheenjäseniä. Hyvä puoli tässä on se että saan nähdä veljeäni, ja myös miestäni. Minulla on vain ikävä kavereita ja muita perheenjäseniä. Esim. isää. Ja myös niitä öitä kun sain olla mieheni vieressä. Ehkä vielä joskus, viimeistään kun täytän 18-vuotta.

Onneksi oon tutustunu täällä ihmisiin, ja nyt meistä on tullu kavereita. En ole kuitenkaan ihan yksin.

Lastensuojelulaki on kyllä välistä perseestä kun miettii. Mutta ku sitä miettii 4 vuoden kokemuksella, se on hyödystäkin. Olen oppinut hillitsemään itseäni, ja luottamaan itseeni. Itsetuntoni on kasvanut hirveästi ja olen saanut kavereita. Mutta kyllä tämä 4 vuotta ois saanu jo riiittää. Ja 4 vuoteen tämä suunnilleen päättyykin. Onneksi.

Mitä minä teen joululomalla sitten? Istunko nuorisokodissa potemassa elämää, vai olenko iloisesti perheen kanssa? Siitä kerron seuraavassa osassa. :) 

-Zipper17

Pieni tyttö vailla auttajaa osa 1

Pieni tyttö vailla auttajaa on kertomus, joka ilmestyy Adapterin blogissa aika ajoin. Kaikki tarinan osat löydät löydät tämän linkin alta.

Heräsin yhtenä kauniina aamuna mieheni vierestä. Oli niin ihanaa herätä hänen vierestä, mennä keittämään kahvit ja herätä rauhassa. Ei ollut kiire minnekkään. Tiesin että sosiaalityöntekijäni soittaa minulle tänään, mutta en välittänyt siitä. Eihän hän tietäisi missä minä olen.

Oli niin ihanaa olla vapaa, välittämättä muista mitä ne ajattelee. Kerranki olin päässyt pois etelästä pohjoiseen, sinne minne minä kuulunkin. Ei enää nuorisokotia, ei mitään rajoitteita.

Me syötiin aamupalaa rauhassa, juotiin kahvit, ja kävin tupakalla. Mieheni ei polta, mutta häntä ei haittaa se. Juuri kun olin syönyt ja juonut kahvit, sosiaalityöntekijä soitti minulle.

-          No hei, sossu aloitti puhelun.

-          Hei, sanoin hänelle hampaat purren.

-          Mites menee? Minä olen kuullut että olet ollut yötä pois asuntolasta

-          Aijjaa, mistäs sä semmosta oot kuullu? kysyin

-          En voi sanoa, mutta tämmöstä tietoa on tullut. Meidän pitäs alkaa miettiä, tuutko syyslomalla tänne? Entiseen nuorisokotiin viikoksi ja sitten katsotaan mihin sitten?

Olin hampaat purren, mietin ja mietin kunnes vastasin hänelle, että okei tuun syyslomalla lomalle sinne, ja katsotaan sitten. Siitä alkoi lähtemään minun alamäki, mutta en halunnut millään ajatella tai uskoa että joutuisin taas nuorisokotiin, vaikka sen sisimmässäni tiesinkin. Minulla meinasi tulla raivokohtaus, yritin rauhotella itseäni, kunnes mieheni tuli viereen ja halasi minua.

-          Minä tiedän että sinua vituttaa ja ärsyttää, mutta ei mitään ole vielä päätetty

Minä en oikein vain halunnut uskoa tuota, en halunnut enää kuunnella mitään. Halusin vain painaa pääni tyynyyn, ja oottaa että tämä kaikki olisi ohi. Mieheni oli minulle kaikki kaikessa, en halunnut menettää häntä. Siksi minä päätin kestää tämän. Vaikka mikä olisi, kestän tämän.

Kun lähdin syyslomalle Helsinkiin, näin äitiä ja kavereitani. Se oli ihan kiva reissu, mutta koko ajan mieltäni painoi, mihin minä tästä joudun. Kunnes se selvisi. Joudun Keminmaan nuorisokotiin. Ja mulla oli vielä mahdollisuus jäädä Helsinkiin, mutta kieltäydyin, koska rakastan niin paljon miestäni. Haluan olla läsnä veljilleni ja miehelleni. Lähdin Keminmaahan, ja se ensimmäinen päivä oli yhtä paskaa. En jaksanut tehä mitään, makailin vain huoneessa, en puhunut kellekkään, itkin ja itkin. Miksi minä saan tälläistä kohtelua? Mitä minä olen tehnyt? Sen yhden ainoan virheen että olin yön pois asuntolasta. Ja sen takia istun nyt täällä rajoitteisessa paikassa. En näe kavereita, en käy kunnolla koulua, en näe tuskin perhettäkään. Veljiä ehkä eniten, mutta en siskoa enkä isää. Joudun olee näiden alkoholi nuorten seurassa. Jotka ovat paljon erinlaisempia kuin minä.

Olen siitä lähtien ollut ihan alakuloinen. Jopa nämä työntekijät ovat huomanneet sen, mutta ei ne osaa tehdä mitään. Kuukauden päästä minun pitäisi päästä toiselle puolelle, missä ei ole ohjaajia. Mitä jatkossa? Sitä kukaan ei tiedä. 

-Zipper17