tiistai 14. tammikuuta 2014

Pieni tyttö vailla auttajaa osa 4

Pieni tyttö vailla auttajaa on kertomus, joka ilmestyy Adapterin blogissa aika ajoin. Kaikki tarinan osat löydät löydät tämän linkin alta.

Joululoma on ohi, täytyy lähteä takaisin nuorisokodille. Niin perseestä kuin se onkin toisaalta. 
Istun sohvalla, katson telkkaria, kun ohjaajat ja muut nuoret tekevät jotain yhdessä. Mua ei vain yksin kertaisesti kiinnosta mennä niihin juttuihin mukaan. Kai mä sitten olen masentunut tai jotain. Tai tykkään vain omasta rauhasta, ja sen onneksi saan ihan juuri ensi viikolla. Muutan siihen itsenäisempään paikkaan viikon päästä. 

- Laura, mikset sinä tule koskaan puhumaan ja tekemään ruokia meidän kanssa? Olet aina yksin, joku nuori kysyi minulta.

- Ei minua vain kiinnosta, tykkään enemmän omasta rauhasta, sanoin.
- Okei, mutta olet tervetullut aina.

Niinpä niin, mutta ei mua kiinnosta, en vain jaksa sitä jankuttaa. Ei se ole sitä etten tykkäisi muista nuorista täällä. Nyt olen miettinyt joululomalla itsekseni että hakisin johonkin kouluun, kohtahan alkaakin yhteishaku. Olisiko se sitten musiikkipuoli? Ravintolapuoli? mikä se olisi. En tiedä, ja mulla tulee kiire. Koulun kanssa teen tällä hetkellä projektia, teen sarjakuvaa, ja se on ihan mielenkiintoinen. Mutta musiikki on se juttu. Opettaja ehdotti että ne hommaisivat minulle koululle musiikkiopettajan, joka opettaa minulle musiikin teoriaa ja laulua. Se olisi hyvä.

Mä odotan vain sitä että pääsen lomille, viikonloppulomille. Ei tarvitsisi olla nuorisokodissa koko aikaa. Ja kun mä muutan itsenäisempään paikkaan ensi viikolla, saan luvan olla viikollakin kavereilla, joka on hyvä juttu. Ja niin se aika vain menee eteenpäin, ja kohta mä olen jo 18 vuotias. Äkkiä se aika menee.

Täytyy vain yrittää ajatella positiivisesti kaikesta, niin ei ole surullinen. Jaa lähtis nyt ulos, ko tekee mieli tupakkaa ja muutenkin ärsyttää olla sisällä.
Kävin pukemassa vihreän takin ylle, valkoisen huivin ja mustat kengät. Lähdin kävelemään talon luota kauemmas ettei kukaan näkisi. Sytytin tupakan kauempana bussipysäkillä. 

Ei tupakka ole mitenkään terveellistä, toivottavasti ne 10-vuotiaat tajuavat sen jotka aloittavat jo silloin. Mutta eihän ne tajua, ne ensin kokeilee, sitten ne ovatkin koukussa ja polttavat vielä monen vuoden päästäkin. Nuoret aloittavat hirveän aikaisin. Jos olisin tajunnut ettei kannata koskea tupakkaan, koska se ei jää viimeiseksi kerraksi, olisin ollut polttamatta sitä yhtäkään. Mutta tässä sitä ollaan, 4 vuotta poltettu.
Kunnes sain tupakan poltettua, tallasin sen maahan ja katsoin hetken ympärilleni. 

Mä olen pohjoisessa, mihin kuulun, mutta kaikki ei oo enää niinkuin ennen. Olen laitoksessa pohjoisessa, ennen en ollut. Olin kotona onnellisesti missä äiti ja isä olivat yhdessä ja sisaruksetkin. Mä en edes polttanu sillon. Kävin tunnollisesti koulua, niinkuin kyllä nytkin, mutta kun tajusin sen vasta vähän aikaa sitten. En näe edes isää enää, ennen mä näin sitä joka aamu ja ilta koska asuin sen luona. Niin ne ajat muuttuu, eikä sille voi 
mitään.

Toivon silti että jonain päivänä näen isän. Ja mä kyllä näen sen, mutta pitääkö mun odottaa oikeasti siihen asti että täytän 18? En voi vain ymmärtää.

Ja mä en lähde hatkaan täältä, mä en vaan oo sellainen. En ymmärrä nuoria jotka lähtevät hatkaan. Mitä ideaa? Lähteä vaikka keskellä yötä ikkunasta ilman kenkiä talvella? Sinnehän paleltuu ja ennen pitkää kuitenkin jää kiinni ja joutuu takaisin nuorisokodille. Ja ne seuraukset on todellaki paljon pahemmat. Mä en sitä tee, en ikinä. Mä olen sen päättänyt.
Kohta mä muutan, ja olen sen verran onnellisempi, että mikään ei voi sitä estää. Mä en kuse mun asioita enää. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti