Pieni tyttö vailla auttajaa osa 2

Pieni tyttö vailla auttajaa on kertomus, joka ilmestyy Adapterin blogissa aika ajoin. Kaikki tarinan osat löydät löydät tämän linkin alta.

Pikkuhiljaa totuin tähän elämään. Ympärilläni on taas kerran nuorisotyöntekijöitä, jotka vahtivat jokasta tekemistäni. Millaisia kavereita minulla on, kenen seurassa liikun, mitä teen ja mitä omistan.

Toisaalta se on ihan hyvä, jonkun asian kannalta. Ei tule ainakaan hölmöiltyä. Mutta jossain kohti se alkaa ottaa päähän, että tunkeudutaan elämään.

Muistan ne lapsuudenpäivät, kun vietettiin joulua kotona. Meitä oli isä, äiti, sisarukset ja muutama sukulainen kotona jouluaattona. Minä olin silloin vielä alle 10-vuotias pieni tyttö. Olin todella onnellinen, että sain viettää joulua perheen kanssa ja kotona. Ei tullu mieleenkään, että asuisin isona nuorisokodissa. No 13-vuotiaana, aloitin tupakan polton ja viinan juomisen, ja minusta tuli känkkäränkkä koska murrosikä alkoi. En käynyt enää koulua kunnolla, join vain. Siitähän se sitten lähti. 14-vuotiaana jouduin ensimmäisen kerran perhekotiin, ja sen jälkeen kun muutimme Helsinkiin äidin kanssa, muutin toiseen laitokseen, koska äiti ei pystynyt enää hoitamaan minua. Asuin siellä 2 kuukautta ja olin juuri täyttänyt 15 vuotta. Muutin kesällä pitempi aikaiseen laitokseen jossa olin lähemmäksi 4 vuotta. Se aika tuntu tosi lyhyeltä, mutta ei se aluksi kivaa ollut. Kapinoin vastaan, ja join, mutta tajusin myöhemmin että se oli tosi rento laitos. Ulkona sai olla ainakin klo 22 asti ja sovitusti myöhempään. Siellä tuli ruoka pöytään, ei tarvinut melkeen itse tehdä mitään. 2013 pääsin pois sieltä, koska sain lapista koulupaikan. Jota kävin pari kuukautta, josta olin yhteensä 6 päivää koulussa. Ennen pitkää tajusin, että lintsaan taas koulusta, ja minulle oltiin sanottu että jos näin käy, joudun takaisin nuorisokotiin. Sossu antoi varotuksia, ja sitten tuli myös öitä pois asuntolasta, jouduin silloin lappiin nuorisokotiin, joka oli paljon pahempi paikka ku Helsingissä. Taino ei pahempi, vaan rajoitteisempi. Ne meinaa nyt uhata multa joululomatkin pois, ja juuri sen takia kaipaan yhtäkkiä niitä lapsuudenpäiviä, jolloin vietettiin joulua yhessä perheen kanssa kotona. Kuka voi olla niin kylmä, että ei anna lapsen viettää joulua perheen kanssa? Jos perheessä, ei edes ole mitään väkivaltaa tai sen vastaista.

Olen ajan myötä tottunut tähän elämään, okei, tää on rajoitteinen paikka, ja siihen täytyy tottua. Pääsen vähän vapaammalle jalalle kuukauden päästä. Ja toukokuussa saan jo itse päättää asioitani koska täytän 18-vuotta.

Jaa uusi vuosi täytyy istua nuorisokodissa.. Ehkä se on ihan hyväki, ei tule juotua. Sais riittää nyt juomiset siihen asti kun täytän 18-vuotta. Onhan mulla aikaa elämässä tehdä vaikka ja mitä. En mä tähän paikkaan kuitenkaan kuole. Taistelen loppuun asti ja mä kyllä jaksan.

Enää en vain voi nukkua öitä mieheni vieressä, se minua masentaa. Enkä voi nähdä kavereita niin usein, tai edes perheenjäseniä. Hyvä puoli tässä on se että saan nähdä veljeäni, ja myös miestäni. Minulla on vain ikävä kavereita ja muita perheenjäseniä. Esim. isää. Ja myös niitä öitä kun sain olla mieheni vieressä. Ehkä vielä joskus, viimeistään kun täytän 18-vuotta.

Onneksi oon tutustunu täällä ihmisiin, ja nyt meistä on tullu kavereita. En ole kuitenkaan ihan yksin.

Lastensuojelulaki on kyllä välistä perseestä kun miettii. Mutta ku sitä miettii 4 vuoden kokemuksella, se on hyödystäkin. Olen oppinut hillitsemään itseäni, ja luottamaan itseeni. Itsetuntoni on kasvanut hirveästi ja olen saanut kavereita. Mutta kyllä tämä 4 vuotta ois saanu jo riiittää. Ja 4 vuoteen tämä suunnilleen päättyykin. Onneksi.

Mitä minä teen joululomalla sitten? Istunko nuorisokodissa potemassa elämää, vai olenko iloisesti perheen kanssa? Siitä kerron seuraavassa osassa. :) 

-Zipper17