Hei taas pitkästä aikaa Adapterin
lukijakunta,
pientä piristystä tylsiin
kesäpäiviin. Ei vaineskaan, ihanan lämmin on ollu ja niin pois
päin. Aattelin päivittää PK:n, jotta netissä olisi muutakin
jännää ku alati vaihtuvat uutiset iltapäivälehtien sivuilla. Kesä on ollut niin antoisan lämmin,
että on vaan tehny mieli istua auringossa ja lukea. Varasto on
karttunu ja sitä on pakko vähän järjestellä. Mukavaa: varastosta
löytyy tavaraa pitkälle syksyyn.
Varaston perukoilta löytyy tällainen
aarre: Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa. Kirjan teksti ilmestyi
vuonna 1910, jonka mukaan tämän lukemani laitoksen teksti on
kirjoitettu ja ehkä hiukan muokattu tähän päivään sopivammaksi.
Tämä laitos ilmestyi vuonna 2001 Gummeruksen painamana. Kannessa
oli myös maininta Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta, joka on
varmaan vastuussa, että teos on entisöity ja painettu uudestaan.
Lisäksi teos kuuluu Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjaan.
Tarkimmat PK-fanit huomasivat tämän: oma toimintatapani on, että joka toinen kerta ilmestyy uusi, joka toinen vanha kirja. Luokittelutapa on että uudet kirjat ovat ilmestyneet vuodesta 2000 eteenpäin, vanhat kirjat sitä aikaisemmin. Tämä kirja tekee poikkeuksen, sillä teksti on tosiaan vanhan kirjan materiaalia, mutta tämä laitos kuuluisi sitten uusien kirjojen joukkoon. Hämmentävää...
Teos sai aikanaan myös hämmentävän
vastaanoton. Kirja on oikeasti romaani, mutta sitä vois luulla näytelmäksi, sillä sivut on täynnä vuoropuhelua. Lisäksi Maiju
Lassila ei ole oikea henkilö. Kirjan alkuperäinen tekijä oli
nimeltään Algoth Tietäväinen, alias mm. Maiju Lassila, Algot
Untola ja Irmari Rantamala.
Algoth Tietäväinen (1868 Tohmajärvi
- 1918 Helsinki) oli suomalainen kirjailija ja toimittaja. Hän
syntyi maanviljelijäperheeseen, pärjäsi hyvin koulussa ja
kouluttautui opettajaksi. Lisäksi hän toimi puutavarakauppiaana
Pietarissa 1900-1905, suurlakon aikaan hän alkoi kirjoittaa lehteen.
Hänellä ei ollut onnea rakkaudessa. Tietäväinen taisteli
sisällissodassa punaisten puolella ja kuoli vangittuna epäselvissä
olosuhteissa. Hän kirjoitti ainakin 6:lla eri salanimellä, muttei
koskaan omalla nimellään. Tietäväinen haudattiin ensin
joukkohautaan, mutta siirrettiin vuonna 1939 Hietaniemen
hautausmaalle.
Kirja kertoo nimensä mukaisesti
tulitikkujen hakureissusta. Antti Ihalaisen vaimo on paistamassa
leipiä, kun huomaa tulitikkujen loppuneen, ja lähettää miehensä
asialle hakea niitä läheisestä naapurista lähes 10 kilometrin
päästä. Matkan varrella hän tapaa vanhan ystävänsä Jussi
Vatasen, joka itse on matkalla kyseiseen naapuriin kosiomatkalle, ja
pyytää Anttia puhemieheksi. Ihalainen suostuu, ja matka onnistuu
hyvin. Matkalla takaisin Ihalainen ja Vatanen innostuvat iloissaan
juomaan vanhan viinapullon puolikkaan, joka oli aikoinaan jäänyt
tuhoisalta juonti-illalta. Hyvällä matkalla humalaan he ehtivät
haukkua Vatasen tamman, kehua kylän akat ja mainostaa olevansa
matkalla Amerikkaan. Huhut kiertävät ja saavuttavat lopulta Antin
vaimon, joka kuulee miehensä päättäneen matkustaa Amerikkaan
uuden, nuoremman vaimon toivossa, mutta laiva upposi, ja vaimo on
jäänyt leskeksi. Tosiasiassa Ihalainen ja Vatanen löytävät
itsensä kylän vankilasta tietämättöminä, mitä on tapahtunut ja
miten siitä eteenpäin jatkavat. Matka kotiin saa monia käänteitä
ja huvittavia kommelluksia, ettei niille voi kuin nauraa ja
voivotella, miten kaikki tapahtuu näille kahdelle toverukselle.
Tulitikut sen sijaan jäävät ihan mielen taka-alalle, mutta
muistuvat kirjan viimeisillä sivuilla uudestaan.
Annan kirjalle 3 tähteä. Kieli on
ihan ymmärrettävää suomea, mutta vuoropuhelu on kerrottu vanhan
suomen tapaan, eli toistoa on paljon. Jos vertaa nykypäivän
vuoropuhelua ja sen kuvausta kirjallisuudessa tämän teoksen
vuoropuheluun, kirja käy äkkiä tylsäksi, mutta samalla herää
ajatus: ”Onko ihmiset aikoinaan tosiaan puhuneet tällä lailla?”
Teos oli mielenkiintoinen, ja suosittelen luettavaksi samalla lailla
kuin moni äidinkielen opettaja suosittelee Aleksis Kiven Seitsemän
veljestä luettavaksi. Itse olen ensin nähnyt tästä teoksesta
näytelmän, ja suosittelen katsomaan näytelmänkin, mikäli koskaan
tulee sellaista mahdollisuutta.
Tässä kaikki tällä kertaa.
Seuraavan kerran tapaamme kun koulu alkaa, ellei mitään
dramaattista tapahdu. Nauttikaamme siis näistä viimeisistä
vapauden hetkistä ja lämmöstä, jonka Ilmatieteenlaitos lupasi
meille Venäjän suunnalta. Ja muistakaa: vaikka heinäkuu loppuu,
kesää on vielä jäljellä se yksi kuukausi :)
Paula Kronqvist
Lähteet:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti