Miss Farkku-Suomi
“Pittää olla kova ja
vittumainen.”
Kauko Röyhkän
omaa nuoruutta peilaava nuorisodraama onnistui hienosti niin ajankuvana kuin
nuoruuden ja erilaisuuden kuvauksenakin. Yleensä minun on hirveän vaikea katsoa
elokuvaa joka perustuu kirjaan jonka olen lukenut. Tällä kertaa se ei tuottanut
mitään ongelmaa. Vaikka pidän Kauko Röyhkää melkein jumalana ihmisten joukossa,
kirjailijana hän on täysi susi. Toivonkin suuresti ettei Kauko ole itse sanonut maailman kliseisintä
lausetta: ”Jonain päivänä te tuutte sanoon että me oltiin kavereita!” omille
kiusaajilleen.
Elokuvan miljöö sijoittuu 1970-luvun lopun
Ouluun. Päähenkilö on 17-vuotias Välde joka kuuntelee vaihtoehtoista rokkia ja
ihailee David Bowieta, Lou Reediä ja Patti Smithiä. Vaihtoehtorokin
harrastaminen on kuitenkin pikkukaupungissa
vaikeaa koska se mielletään homojen hommaksi ja siihen vastataan
väkivallalla. Välden tilannetta ei myöskään helpota se että hän ihastuu koulun
kauneimpaan tyttöön Pikeen, josta myöhemmin kruunataan Miss Farkku-Suomi. Välden
pelastukseksi kuitenkin punk ja uudet tuulet ovat tulossa pohjolaan ja hänkin
alkaa kirjoittamaan omia kappaleita ihastuksestaan.
Elokuva kertoo nuoruudesta, halusta tulla
kuuluisaksi, erilaisuudesta ja erityisesti rakkaudesta. Draamankaareltaan ja
tarinaltaan se on melko köykäinen, mutta silti se saa imettyä katsojan
keskittymisen itseensä. Varsinkin oululaisena se on jo miljöönsä puolesta
kiinnostava, ja helposti tulee lumouduttua vanhan Oulun maisemiin. Uskon että
elokuva voi olla tärkeä ja mieleenpainuva juurikin 70-80- luvulla nuoria
olleille oululaisille. Näyttelijävalinnatkin ovat erittäin onnistuneita. Minun
näkemykseni mukaan suomalainen elokuva on jo silloin hyvä jos siinä ei näyttele
Mikko Leppilampi, Peter Franzen, Krista Kosonen ja Aku Hirviniemi. 99
prosenttia elokuvan näyttelijöistä oli tuntemattomampia naamoja ja se teki
elokuvasta erittäin virkistävän. Erityisesti naapurin kaksi lestadiolaispoikaa
ja Välden kaveri (nimeä en muista nyt kirveelläkään) joka ajaa Datsuniaan
amisviikset tuulessa hulmuten ja Pepe Willberg stereoissa pauhaten ovat
elokuvassa mahtavia keventäjiä.
Ensimmäistä kertaa elämässäni joudun nyt
liputtamaan elokuvan puolesta. Kirjana sama tarina oli vähän massiivisempi kuin
ruudulta, mutta silti elokuva toi tarinan paremmin esille ja teki siitä
näyttävemmän. Kohtaus jossa Välde laulaa omia laulujaan Kuusrockin päälavalla,
saa ihon kananlihalle, sitä ei tapahtunut kirjaa lukiessani. Kiitos tästä
kuuluu Kauko Röyhkän hienoille sanoituksille ja Mikko Neuvosen omintakeiselle
lavakarismalle. Nyt alkaakin jo mieleni tehdä Kuusisaareen joraamaan Cooperin
testi- kappaleen tahtiin.
” Mä en juokse teidän
paskakisoissa!
Mä oon petturi ja myyn mun isänmaan!
Mä en kuuntele kun karjutte ja väistän kun te
lyötte.”
Niilo Väärni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti