Kello on jo vaikka mitä, mutta valtakunnassa kaikki hyvin (vaikka parkkipirkko vainoaa). Olen hyvin orientoitunut iltavuoron sykliin, joka tuntuu olevan kuin tehty minulle ja minun luontoiselleni ihmiselle. Minulta satuttiin kysymään että ärsyttääkö minua kun työt loppuvat vasta yön suulla, "Ei minua hävetä se että saan nukkua myöhään", vastasin.
Tulin tänne Aaltoselle autolla, mutten omista samanlaisia työsuhde-etuja kuin tämän paikan vakinaiset työntekijät, joten parkkeerauslupani on yhtä rajattua kuin muillakin kansalaisilla. Olen aivan varma että näin parkkipirkon vahtimassa nelipyöräistäni, josko tämä saisi ne kuuluisat kaksi tuntia täyteen ja rangaistua minua usean kymmenen euron huomautuksella. Minäpä meinaan olla kuitenkin tarkka. Mutta mennään itse asiaan:
Kuka sä oot? Mitä sä haluut?
Minä olen Kokkisen Joni, kohta kaameat 22 vuotta täyttävä syntyperäinen Torniolainen, sekä miehenpuolikas. Jos minulla olisi itsestani jotain erikoista kerrottavaa, kirjoittaisin siitä varmasti jo näppäimistö savuten, mutta annan teille kuitenkin ne yleisimmät. Olen perusjantteri jonka motto on; "Ei hoppu hyvästä eikä kiire kunniasta!". Elämäntehtäväni on tehdä tästä lyhyestä ihmisen elosta mahdollisimman stressivapaata aikaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että makaisin sohvalla tarjoussukat kattoa kohti osoittaen, ehei. Se tarkoittaa sitä, että mitä ikinä elämässäsi teetkin, teet sen stressaamatta itseäsi liikaa. Tätäkin tekstiä kirjoittaessa asento on rento, odotukset ja tavoitteet eivät ole taivaankannessa ja kahvikuppi pysyy täytettynä.
Jottette kuitenkaan ala siellä ruudun lukevalla puolella rentoutumaan liiaksi ja haukottelemaan, voin vihjaista tässä vaiheessa vaikka joitain intresseistäni.
Rakastan lukemista, rakastan tekstin tuottamaa sanomaa maanpinnan pahnoilta korkeimmalle huipulle. Jos puhutaan tekstistä, niin sanat ja tekstit ovat aina olleet olemassa. Kaikkeen olemassa olevaan on kirjoitettu tarina. Ihmisiin, eläimiin, esineisiin ja paikkoihin. Kuten sanonta kuuluu; "Yksi kuva vastaa tuhatta sanaa." Minä pyrin näkemään siinä kuvassa ne tuhat sanaa ja kirjoittamaan ne ylös. Jokainen ihminen joka vastaan tulee, luo aina tietyn tekstin. Joissakin ihmisissä se on sanonta, joissakin toteama, jotkut tuovat silmieni eteen pienen novellin, kun taas joistakin persoonista huokuu kokonainen romaani. Plagiointiin en kuitenkaan sorru.
Mistähän muusta teille avautuisin... Liikuntamuodot, mistä minä pidän? Näkyykö minusta että rakastan liikuntaa? Atleettinen olemus suorastaan huokuu. No ei. Lapsena minä en pitänyt liikunnasta, kosken ollut hyvä siinä. Hienostomotoriikkani oli pahasti kyljellään, joten tekniikkaa vaativat lajit olivat minulle vaikeampia kuin yleensä. Potkupalloon en osunut, sählymaila oli kontrolloimaton väline ja kun luistimilla pääsin jäälle, olin kuin vähän liian tuhti Bambi.
Sitten, muistaakseni seitsemännen luokan jouluna isäni vei minut ensimmäisen kerran punttisalille. Siellä ei paljon tullut jalkapalloa vastaan, ei jouduttu jäälle piruetteja tekemään, eikä mistään kuulunut "Syötä nyt #%!½:n urvelo!"
Rakastuin paikkaan siltä istumalta. Ja sille tielle minä jäin. Ensimmäiset vuodet opettelin tekniikkaa, jonka jälkeen kehitin itseäni pikku hiljaa. Pystyin vihdoin sanomaan että minä olin hyvä jossain mikä laskettiin liikunnaksi. Olin sinällään harvinainen näky, koska siinä iässä kun olin, eivät nuoret oikein halunneet lähteä rankomaan rautaa hämärään saliin. Veri veti mieluummin pallokentälle tai tekemäään jotain muuta aerobista liikuntaa.
Niin, ja lempivärini on kaikki mikä ei käy silmiin, lempiruokani on kaikki kiinteä ja silmieni väri vaihtelee mielialani mukaan. Hiustyylini on "luontoäiti", eli kun astun talosta pihalle niin hän hoitaa minulle kunnon puhurilla kampauksen kullekin päivälle. Yleensä lempityyli on "kaikki mahdolliset ilmansuunnat".
Minulle henkilökohtaisesti tärkeää on lojaalisuus. Olen ystävänä ja ihmisenä lojaali ja empaattinen, joka pyrkii edesauttamaan muita elämän eri tilanteissa. Myötäelän joskus turhankin tehokkaasti muiden tunteita, siksi olen hiukan kehno lohduttaja, koska meinaan vollottaa itse ja lohdutettava saa itse taputella minua olkapäälle.
Palatteko halusta kuulla lisää?
Mistä minä sitten tähän tupsahdin?
Kouluni kävin Torniossa, kokeiltu oli niin musiikkikoulut kuin tavallisetkin opinahjot. Musiikkikoulu ei oikein sopinut minulle, en edes muista miksi. Peruskoulun päätyttyä eksyin ammatillisiin opintoihin Lappialle, jossa aloitin metallialan peruskoulun. Päädyin koneistajaksi ja vietin viisi päivää viikosta kirjaimellisesti sorvin ääressä. Kolmen vuoden aikana kävi erittäin selväksi, etten pitänyt siitä mitä tein. Ei voida tietenkään olettaa, että yhdeksäsluokkalainen osaa vielä varmuudella sanoa, mitä haluaa koko loppuelämänsä tehdä. Joten annoin itselleni asian anteeksi. Ja kuinkas kävikään, en päivääkään tehnyt töitä johon opiskelin, vaan vaihdoin sorvin harjanvarteen kiinteistöalan muodossa. Siinä työssä viihdyin ihan suhteellisen mukavasti, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan, vähän kuin joulukalenterin suklaatkin. Vuoden jälkeen työni loppui, pääsin istumaan pehmeästi työttömyyden päälle ja vaihdoin vaihteen vapaalle.
Työvoimatoimisto on tehnyt mielestäni upeaa työtä mahdollistaakseen asioita minun toiveideni mukaan. Koska kuulun tietokonesukupolveen, kävin paljon tietokoneeseen liittyviä kursseja. Ikävä kyllä informaatio kurssien laaduista ei oikein ynnännyt, huomasin pariin otteeseni istuvani vanhemman väen kanssa opettelemassa kuinka tietokone avataan. Mutta sekin oli kokemusta, josta otin kaiken mahdollisen irti, eli ilmaiset muistitikut.
Jossain elämän vaiheessa päädyin eräälle pajalle töihin nimikkeellä "kuntouttava työtoiminta". Paikassa oli tietokonepaja, joka otti vastaan tilaustöitä. Siellä ei kuitenkaan ollut tilaa, joten lähdin samaan rakennukseen taittelemaan pahveja ja tekemään laatikoita. Samalla istumalla kävin kurssia, jonka tarkoitus oli selventää meidän omia tulevaisuudentoiveitamme ja tavoitella niitä. Sitä kautta minä äkkäsin tämän. Minulla on ollut aina takaraivossani ajatus, että yksi ala saattaisi olla se jossa minä viihtyisin, nimittäin nuorisoala. Mutta minulla ei koskaan ollut 100% varmuutta siitä, viihtyisinkö, pitäisinkö, jaksaisinko. Kurssini aikana avautui kuitenkin sellainen parin sentin rakonen joka näytti, että nyt olisi mahdollisuus lähteä tutustumaan tähän. Pienessä päässäni rasahteli rattaat ja sitten se ajatus iski: Mikä olisikaan parempi paikka selvittää haluni tälle alalle, kuin alan töissä. Otin siis tahattoman isoa härkää sarvista ja lähdin tänne.
Ensimmäinen harppaus joka tehtiin, oli haastattelu Nuorkalla, haukoin henkeäni kuin kala kuivalla maalla, jännittikö? Ehei, mistä niin päättelit, kylmästä hiestä ja tärisevistä käsistä? Mutta itse haastattelu oli kuitenkin paljon helpompi kuin sen alkamisen odottaminen. Ensimmäisenä varmuutta harjoittelupaikasta ei saanut tietää, joten jouduin jäämään kämppiksiksi epävarmuuden kanssa.
Lopulta kun tieto harjoittelupaikan varmentumisesta saatiin, oli edessäni vielä viimeinen haaste, loikka ja seinä joka piti ylittää: Mene sinne, kohtaa nuoret, tee hyvin ja ole edes jotenkin siedettävä. Ensimmäisestä päivästäni ei ole hirveän kauan aikaa, muistan kyllä varmasti sen automatkan kotoa työpaikalle lopunelämääni. Vatsalaukku veti rapattia sekä kääntyili minuutin välein ympäri, pelkäsin että ensimmäinen nuori kun astuu sisälle niin minä tervehtimisen sijaan oksennan kengille.
But I overcomed everything. Ja tässä sitä nyt ollaan, istutaan suhteellisen hiljaisen Aaltosen tiloissa kirjoittamassa blogipäivitystä.
Mitä tulee tapahtumaan?
Pienen mutta ytimekkään keskustelun tiimoilta voisin sanoa, että joudun ehkä radiohaastatteluun. Änkytän jo valmiiksi. Päivän avainsana on tiimityöskentely ja yhteishenki.
Aikani täällä on erittäin lyhyt, mutta aion ottaa siitä kaiken kokemuksen minkä vain irti saan. Haluan edes lyhesti tutustua upeisiin persooniin joita täällä käy, olla mukana pienessä päivässä edes taustapiruna ja olla se jolle voi sanoa; "Väistäisitkö vähän?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti