Haluan huomauttaa, ettei viikkoa sen suuremmin Helsinki
parantanut, vaan se johtui aivan muusta – TYYPEISTÄ.
”Voi jukranpujut” ajattelin, kun junani pysähtyi tiistaina
viideltä aamulla Tampereen rautatieasemalle. Ikkunasta näkyi Torni -hotelli,
josta olin lukenut luvattomien basehyppyjen vuoksi. ”Voiko tämä olla totta, mä
lähden töihin paikkaan, josta en tunne ketään saati mitään”, pohdin
tajutessani, että Helsinkiin olisi vain kaksi tuntia junamatkaa jäljellä. Olin
menossa töihin Next Step 2.0 messuille SAKKI ry,n talkoolaiseksi. Next Step 2.0
oli koulutusmessu, joka suunnattiin pääkaupunkialueen yhdeksäsluokkalaisille.
Matkatessani Helsinkiin tiesin juuri edellä mainitun verran koko tulevasta
neljän päivän työrupeamasta.
Pulu lehahtaa ilmaan,
säikähdän.
Saavun Helsinkiin kolme tuntia ennen sovittua tapaamista
muun ryhmän kanssa. Päätän viedä laukut Helsingin rautatieaseman matkatavarasäilytykseen
ja lähteä kuvailemaan Helsinkiä aamuhämärissä niin ja ruokapaikka aamupalaa
varten. Metsästin kameraani kuvaa eduskuntatalosta, kävelin sinne kunnes
huomasin sen olevan remontissa ”Ai siksi niillä on ne kokoukset eri talossa”
sanon melkein ääneen hämmästellessäni valkoista huppua eduskuntatalon
ympärillä. Ruokapaikkaakaan en löytänyt, joten palasin nälkäisenä
rautatieasemalle ennen kymmentä. Soitin
myös hermostuksissani vanhemmille, että haluan kotiin heti seuraavalla junalla.
Iso joukko tyyppejä,
jännittää.
Kymmenen aikoihin siirryin aikataulujen alle ison porukan
sekaan. SAKKI ry,n järjestöasiantuntija Sara moikkaakin minua iloisesti ja
tiedustelee kuulunko porukkaan. Ilmeisesti. Jännitys alkaa pikkuhiljaa nousta,
kun huomaan vajaan 30 hengenporukan, eli lähes kaikki talkoolaiset. Melkeinpä
kaikki tuntevat toisensa ja moikkaavat toisiaan juosten vastaan ja halaten.
Itse olen ujona ringin ulkopuolella katsomassa tapahtumaa. ”Heillä on kai ollut kovakin ikävä toisiaan”,
minä pohdin. Ei mene aikaakaan, kun osa tyypeistä tulee esittäytymään oikein
kättelyn saattelemana, tulee tervetullut olo, ja oikeastaan odotan jo
”työpaikalle” siirtymistä. Lähdemmekin pian metrolla kohti rikospaikkaa eli
Kaapelitehdasta.
Mä olen Rami Oulusta,
Simosta ja Torniosta, ihan ok.
Pääsemme Kaapelille ja meille esitellään messujen tilat, ja
muu työryhmä. Tajuan ettei kyse olekaan mistään pienestä, vaikka tämä on ensimmäinen
kerta, kun Next Step -messut järjestetäänkin pelinä. Idea lyhykäisyydessään: 3
pelipäivän aikana järjestetään n.4 peliä päivässä. Pelissä ysit jaetaan viiteen
ryhmään värien mukaan. Ryhmät kiertävät eri huoneissa rasteja, joissa
esitellään erilaisia ammatteja. Ysit antavat Ipad -laitteen ja henkilökohtaisen
QR-koodin avulla pisteytyksen jokaisen rastin mielenkiintoisuudelle, ja sen
avulla saadaan tietoa, mikä ammatillinen koulutus kiinnostaa ketäkin. Mutta
siis, pelaamme päivän aikana myös ryhmäytysleikkejä, sekä nimileikkejä
tuodaksemme porukkaa läheisemmäksi ja että tietäisimme kenen kanssa työskentelemme.
Päivä ohi – Rastilaan,
jännittää taas.
Ensimmäisen perehdytyspäivän jälkeen lähdimme
yöpymispaikkaamme Rastilaan. Pohdin kenen kanssa jaan mökin, sillä siinä oli
kuusi paikkaa, poikia kymmenen. Mökkijako oli kuitenkin ok. Olinkin niin
väsynyt etten jaksanut lähteä seikkailemaan mökkeihin, vaan nukahdin pöydän
ääreen. Niin, yövyimme siis mökeissä. Öitä!
Tämä on SAKKI – hyvää
huomenta, väsyttää vähän.
Ensimmäinen pelipäivä kiskaistiin käyntiin aamupalaverilla
ja pienellä herättelyllä. Itse olin onneksi suhteellisen virkkuna ylhäällä,
mutta muilla ilta tuntui venähtäneen hitusen pitkäksi. Sain metromatkalla
Rastilasta Kaapelille kuulla, että tänään tehtävänäni oli osallistua peliin.
Alun perin oli siis puhe että olisin ollut juoksumies. Uusi tehtävänanto sai
taas perhoset lentelemään, kuka olisikaan väriparini ja osaisinko tehdä
toimeani oikein? Suotta jännitin, sillä tehtävä opastettiin minulle tosi hyvin,
ja parikin oli mitä parhain. Päivä menikin kysellessä radiopuhelimesta ohjeita
ja neuvoessa ysejä. Kuten aiemmin totesin, en tuntenut ketään etukäteen koko
jengistä. Pelin aikana tutustuin toki väripariini, mutta myös muihin
ryhmänohjaajiin paremmin. Päivä oli todella kiva, vaikka toki pientä säätämistä
pelin osalta olikin.
Taivas tummuu ja ilta
saapuu, rento.
Messut laitettiin kiinni kuuden pintaan keskiviikkona. Olin
pelaamassa päivän aikana kolme kertaa. Sen jälkeen siirryimme ruokailemaan
Kaapelitehtaan lähistöllä sijaitsevaan lähikauppakeskukseen, söimme purilaisia.
Itse en ennakkoon ajatellut osallistua iltaohjelmaan, sillä ajattelin, etten
pääsisi ”jengiin” mukaan ja jäisin yksinäiseksi. Toisin kävi, SAKKI -jengi
ottaa porukan sikahyvin vastaan, ja ensimmäisenä päivänä menimmekin
yllätykseksemme katsomaan Stella Polariksen improvisaatioteatteria. Lavalla oli
mm. Ville Tiihonen. Improvisaatioteatterissa ideana on, että yleisö antaa
aiheet esitykseen. Pääaiheena esityksessä oli Amikset, kappaskeppanaa. Esityksen
jälkeen lähdettiin takaisin Rastilaan, jossa järjestettiin itse ohjelmaa.
Itsekin tunsin kuuluvani porukkaan sen verran, että uskalsin mennä mukaan.
Kannatti. Meno oli jees, ja kaikilla oli hauskaa, ainakin melkein kokoajan. Opin myös uuden pelin Mafioson. Suosittelen.
2. päivä 1. työ, rento.
Toinen päivä aloitettiin taukoilemalla, jolloin kävin hieman
kuvaamassa messutunnelmaa väriparini kanssa. Myös Innovaatioiden laaksossa oli
paljon nähtävää. Pelit sujuivat hyvin, etenkin viimeinen. Viimeisen pelin
porukka ansaitsi erityiskiitokset mahtavalla asenteellaan ja hyvällä
meiningillä.
Aivan puhki, poikki ja
pinoon, väsynyt.
Toisen päivän jälkeen menimme taas syömään ja iltaohjelman
kimppuun. Iltaohjelmaksi oli valikoitunut Lasersota. Itse en siihen
osallistunut. Jalkani olivat kokeneet jo kolme päivää yhtäjaksoista seisomista
ja muutekin väsytti. Päätin lähteä siis yksin metroilemaan ensimmäistä kertaa,
mutta pääsin kuin pääsinkin takaisin Rastilaan. Otin hieman lepoa, ja sitten
illemmalla taas katsomaan muiden mökkien menoa. Ilta meni melkein kuin
edellinen, sillä pelasimme Mafiosoa. Mökkimeno oli kyllä hieman levottomampaa,
kuin edeltävänä päivänä, mutta tunnelma oli silti katossa.
Viimeinen päivä, haikea.
Viimeiseen päivään herättiin
pakkaustöihin, ja aamupöpperössä siivosimmekin mökkimme erittäin hyvään
kuntoon, ja pakkasimme tavaramme. Lähdimme matkaan kohti viimeistä pelipäivää.
Olin suunnitellut lähteväni töistä aiemmin kuin muut, jo ensimmäisen pelin
jälkeen, sillä minun olisi pitänyt mennä Nuorten toimittajapäiville
nuorisokeskus Happeen. Kun ensimmäinen peli oli ohi, päätin siirtää lähtöäni
ruokailun jälkeen, sillä en halunnut lähteä pois. Tunsin oloni erittäin
hyväksi, sain uusia tuttuja, joilla ei ollut esim. ennakkoajatuksia minusta
ulkonäköni tai kokoni perusteella.
Ruokailuun on hyvä päättää, erittäin haikea.
Ei, en lähtenyt myöskään ruokailun
jälkeen, vaan päätin pelata myös myöhemmän pelin. Halusin viettää tuossa
porukassa mahdollisimman paljon aikaa, sillä tiesin että lopulta kuitenkin
tulisi lähtö takaisin Tornioon, jossa ei minulla kavereita kuitenkaan mitenkään
hirveästi ole. Pelasin siis myös toisen pelin. Sitten lopulta jouduin
lähtemään, sillä minua patisteltiin saapumaan Happeen. (Myöhästyin lopulta vain
15 minuuttia). Kävin sanomassa pelikentällä ja taukohuoneella heipat kaikille,
sekä heittämässä femmat tai kopot jengin kanssa. Osan kanssa jopa halasin. Todella
iso juttu mulle. Vakuuttelin kaikille tulevani vielä jonnekkin joskus, ja olen
edelleen samaa mieltä.
Ei tippa tapa, innokas.
Nyt istun junassa kirjoittaen
tekstini viimeistä kappaletta kuulokkeissani soi Lukas Grahamin 7 Years, joten
toivotaan ettei mene liian diipiksi... Täytyy myöntää, että työrundi söi voimia
mediatapaamisesta, mutta oli se sen arvoista. Juna-asemalla kirjoittaessani
mielessäni oli hieman surua, kohta Helsinki taakse jää, ja Tornio odottaa.
Mutta nyt junassa asiaa tarkemmin ajatellessani olen hieman jopa ylpeä
itsestäni. Uskalsin lähteä täysin tuntemattomaan porukkaan tuntemattomalle
maaperälle. Enkä yhtään kadu. Täytyy myöntää että kirjoittaessani halaamisesta
meinasi tippa suolaista vettä tulla silmäkulmastani. Onneksi kukaan
ravintolavaunussa istuvista ei huomannut.
Eli siis, kiitollinen.
Rampe kiittää ja kuittaa! Reissu
oli upea kokemus, ja varmasti aion jatkaa Sakin toiminnassa niiltä osin kuin
vain kynnelle kykenen ja tekemään otetaan. Rohkaisen myös tämän tekstin lukevia
ottamaan ilon irti kaikesta, ja kokeilla kaikkea uutta. Jos ei kokeile, ei
myöskään koskaan mitään saavuta. Tästä reissusta käteeni jäi kangaskassi,
karkkia, muutama uusi Instagram -seuraaja, Facebook -kaveri, mutta tärkeimpänä
tosi paljon uusia tuttavuuksia ja mahtavaa fiilistä. Kuten olen aiemminkin
todennut, tällä energiapamauksella jaksaa talven yli!
KIITOS Hokis, Simo, Sipsi, Riisi,
Vesku, Karim, Otto, JJ, Rico, Markus, Sonja, Sami, Kata, Miika, Davi, Sari,
Pinja, Anton, Aki, Ida, Anniina, Johanna, Henna, Henna, Elina, Heidi ja Nita.
Sori jos unohdin jonkun, mutta noi tuli suurimmaksi osaksi omasta nimimuistista
eli opin ne kuitenkin lopulta :D . Jos tarvitaan hyvä sakki, siihen tarvitaan
hyvät tyypit.
Nyt täytyy lopettaa, alkaa
kuulumaan kuulokkeista taas surullinen biisi (Wiz Khalifa – See you again) ja
näen junan ikkunasta Torni -hotellin. Ympyrä on sulkeutunut.
SAKKI IRTI!
Hyvä meininki, aika tuhdilta setiltä kuulostaa.
VastaaPoista